Oletko menettänyt ketään?
Oliko kyseessä rakas lemmikkisi kuten useimmilla, vai rakas ihminen?
Menetys puristaa sydämestä, se tekee olon sietämättömäksi - se sattuu.
Suru tuntuu siltä, kuin se voisi tappaa - niinhän se voikin, jos annat sen voittaa.
Itse olen menettänyt kaksi ihmistä, joista toisen kuolema synnytti tuskan, joka
ei ole vieläkään sammunut, se ei ole hiipunut, kipu ei ole lievittynyt. Aika ei ole auttanut.
Eläimiä on sitten enemmänkin, mutta taas tekee yksi pian lähtöään.
Miksi kuolema on pakollinen polku? Miksi meidän kaikkien polut, johtavat lopulta sinne?
Miksemme voisi lähteä kaikki samaan aikaan?
Kun joudut selviytymään jonkun kuolemasta, asettuu lähellesi pelko, "entä jos joku muukin jättää minut pian? Kuinka voisin kestää?" Tuo pelko aiheuttaa joillekkin ylisuojelevaisuutta lähimmäisiään kohtaan, mutta se tulee rakkaudesta - rakkaudesta, ja välittämisestä, aidoista tunteista.
Mieti näitä illalla sängyssäsi, olet silloin herkimmilläsi ja voit ehkä ymmärtää -, mutta älä itke.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti